Tulipallo Pihtiputaan ja Kinnulan yllä

Tulipallotyöryhmän Esko Lyytinen ja Janne E. Sievinen
ovat saaneet valmiiksi perjantai-illan meteoroidin
lentoradan mallinnuksen. Kappale hajosi ja tuhoutui
suurimmaksi osaksi ilmakehässä. Lähinnä pienet
sirpaleet päätyivät Kinnulan ja Pihtiputaan kuntien
alueelle. Eilisiltainen alustava arvio Keski-Suomen
pohjoisosista putoamisalueena osoittautui hyvin
paikkansapitäväksi.
Kuvalähde Tähdet ja avaruus / Jarmo Moilanen / Google Maps.  

Ursan tulipallotyöryhmä on määrittänyt alustavasti eilen 22.12.2017 näkyneen tulipallon radan.  Se tuli ilmakehään idän suunnasta noin 45 asteen kulmassa ja haihtui olemattomiin Pihtiputaan ja Kinnulan ilmatilassa noin 30 km korkeudella.

Tulipallosta tehtiin havaintoja laajalti koko Suomessa. Ursan Taivaanvahti-sivustolle on tullut 221 tulipallo ilmoitusta kello 201.05 näkyneestä ilmiöstä. Yön aikana nähtiin pari muutakin tulipalloa: Rovaniemellä, Torniossa, Oulussa ja Helsingissä tehtiin havainnot 23.12.2017 kello 1.05 näkyneestä tulipallosta. Lisäksi muutama muukin ilmoitus tulipalloista illan aikana tuli ja ne saattavat viitata kello 20.05 näkyneeseen vaikka ilmoitettu aika ei havaintoon täsmääkään.

Kuvia kello 20.05 tapauksesta saatiin(tähän mennessä) kolmesta kamerasta: Tampereelta, Kangasalta ja Taivassalosta.

Tulipallo tallentui kameraan tähtitornilla

Yönsilmä-kamrana videosta kaapattu kuva tulipallosta 171222.
Kuva © Markkun Lintinen / Tampereen Ursa ry.

Eilen illalla laajasti näkynyt tulipallo tallentui Markku Lintisen Yönsilmä-kameraan. Kamera on sijoitettu Tampereen Ursan tähtitorniin ja se kuvaa kohti pohjoista. Kuvan saamisessa oli onnea matkassa, sillä tulipallo tuli näkyviin juuri kameran kuvakentän reunalla ja pilvipeitteessä oli juuri sopiva, vaikkakaan ei aivan läpinäkyvä rako.

Oheinen kuva on kameran videosta sekunnin välein kaapatuista kuvista yhdistetty. Kuvan suurennusosa osan koko on säilytetty 1:1 alkuperäisen kuvan kanssa.

23.12.2017 kello 9.38 lisäys

Markku Lintisen toiseenkin kameraan tarttui samainen tulipallo. Kameroiden kelloajoissa on pieni ero.

Toinen kuva samaisesta tulipallosta.
Kuva © Markku Lintinen / Tampereen Ursa ry.

Kirjauutuus: Tähdet ja maailmankaikkeus

Hannu Karttunen

Tähdet ja maailmankaikkeus

Universumi pähkinänkuoressa

Uudistettu painos

Nidottu 329 sivua

ISBN 978-951-1-32036-4

Otava Oy 2017

Jos kirjan tekijä ja otsikko tuntuvat tutulta, niin selitys sille on, että kirja on ilmestynyt vuonna 2005 Otavan Mitä-Missä-Milloin sarjassa samalla nimellä. 

Uudistetussa painoksessa tehdyt päivitykset ovat vähäisiä ja niitä on tehty suurimmaksi osaksi vain planeettoja koskeviin lukuihin. Tähtivalokuvauksesta on pudotettu filmien osuus pois. Mutta mitäpä sitä hyvää korjaamaan, vaikka pari kuvaa olisi voinut uudistaa vastaamaan nykypäivän teknistä tasoa.

Kirja kertoo, kuten nimikin jo viittaa, lähes kaikkeen nykypäivän käsitykseen maailmankaikkeuden rakenteesta. Sen lisäksi kirjassa on katsaus tähtitieteen historiaan, jonkin verran teknistä teoriaa ja tietysti kirjassa kerrotaan planeetoista, tähdistä, galakseista ja maailmankaikkeuden rakenteesta. Kirjan loppupuolella on käsitelty hieman elämän edellytyksiä universumissa ja tähtiharrastuksen aloittamista.

Karttusen teksti ja piirrokset ovat havainnollisia ja selvästi mietittyjä. Lukijalle syntyy selkeä kuva siitä, millainen tieteellinen käsitys maailmankaikkeuden rakenteesta on. Kirja soveltuu niin nuorille ja aikuisille, sillä teksti on hyvin asiallista ja riittävän syvällistä, Nuorten ja vasta-alkajien on sitä helppo lukea ja ymmärtää. Suosittelen kirjaa kaikille tähtitieteestä ja maailmankaikkeuden rakenteesta kiinnostuneille.

Kari A. Kuure

Havaintovinkki: 3200 Phaethon

Asteroidi 3200 Phaethonin rata.
Kuva Wikimedia Commons.

Viisikilometrinen^[1] asteroidi, 3200 Phaethon^[2], sujahtaa maapallon ohi 10 312 061 ± 50 km etäisyydeltä^[4] joulukuun 17. päivänä kello 01 Suomen aikaa^[6]. Etäisyys vastaa vajaan 27-kertaista Kuun keskietäisyyttä maapallosta. Etäisyys on siis turvallinen mutta kuitenkin riittävä lyhyt, että asteroidi on suhteellisen helposti havaittavissa pienelläkin kaukoputkella tai jopa kiikarilla.

Phaethon löydettiin^[3] lokakuun 11. vuonna 1983 Iras-satelliitilla. Se kuuluu Apollo asteroideihin ja sai nimensä kreikkalaisen mytologisen jumalan Faethonin mukaan, joka oli auringonjumala Helioksen poika. Nimi on oikeaan osuva, sillä asteroidin perihelietäisyys on vain 0,14 au ((noin 20 900 000 km). Etäisyys on vain puolet Merkuriuksen etäisyydestä Auringosta. Asteroidin pinnan lasketaankin kuumenevä yli 600–750 asteiseksi perihelin läheisyydessä.

Yhteen kierrokseen Phaethonilta kuluu aikaa 524 vuotokautta ja sen epäillään olevan geminidien meteoriparven aiheuttaja. Nyt tarkkaavainen lukija varmasti huomaa, että meteoriparvet aiheutuvat komeetoista, ei asteroideista. Näin tavallisesti on, mutta Phaethon tekeekin poikkeuksen sääntöön. Voi nimittäin olla, että asteroidi onkin entinen komeettaydin, josta kaikki haihtuvat jäät ja kaasut ovat kaikonneet aikojen kuluessa. Ainoastaan vähäisiä rippeitä jäästä ja pölyä on jäljellä ja niistä syntyy asteroidin ympärille harva pölykehä ja lyhyt pyrstö.

Edellä esitetty teoria on kuitenkin uusimpien tutkimusten mukaan hylätty, sillä asteroidin lämpötila kohoaa niin korkeaksi, että jos se olisi muodostunut pölystä ja jäästä, niin se olisi haihtunut jo aikoja sitten. Nykyinen käsitys onkin, että kuumuus hajottaa asteroidin pintamateriaalia (hiili- ja vesipitoisia karbonaatteja) hienojakoiseksi pölyksi, jonka sitten valonpaine vie mennessään^[5]. Siis, jos Pahethon oli joskus komeetta, niin sitä se ei ole enää. Sen sijaan se on määritelty harvinaiseksi kivikomeetaksi, josta poistuva materiaali on kivipölyä kaasuuntuneen jää sijaan.

Pölyhiukkasten koko on noin millimetrin luokkaa halkaisijaltaan, mikä vastaa geminidien raekokoa. Geminidien maksimi sijoittuu joulukuun 13–14 päiviin, joten nyt on harvinainen tilaisuus myös nähdä sen aiheuttaja.

Asteroidin rata tähtitaivaalla joulukuussa 2017.
Kuva Wikimedia Commons.

Joulukuun ensimmäisellä viikolla asteroidi näkyy noin 12 kirkkausluokan kohteena. Sen näkemiseen visuaalisesti tarvitaan noin 150 mm kokoinen kaukoputki. Jouluun 12–15 päivien välissä asteroidin kirkkaus on 10,7^m–10,9^m, joten se on helposti havaittavissa pienehköllä kaukoputkella tai isommilla tähtikiikareilla, jos vain tietää paikan missä asteroidi on! Tämän jälkeen asteroidin kirkkaus himmenee nopeasti, joulukuun 19 päivänä se on jo kirkkaudeltaan 13^m ja joulukuun 21 päivänä kirkkaudeltaan 15^m.

Phaethonin tiedetään pyörivän itsensä ympäri 3,6 tunnissa ja tästä syystä sen kirkkauden vaihtelu on +0,4m. Näin ollen se olisi helppo valokuvata ja jos kuvaa muutaman tunnin ajan, saa helposti kirkkauden vaihtelusta kuvasarja ja siitä tehtyä valokäyrän. Se on siis erittäin hyvä harjoituskohde astrofotometriaa harrastaville.

Tällä hetkellä asteroidi sijaitsee Ajomiehessä ja on niin pohjoisessa, että se ei laske horisonttiin lainkaan. Näin ollen sitä voi havaita niinä öinä kun selkeä sää sattuu kohdalle. Joulukuun alussa se on etelämeridiaanilla aamuyöstä mutta jo 12. päivänä etelämeridiaani ylittyy kello 23.13 Suomen aikaa. Tällöin se on jo Perseuksen tähdistössä. Joulukuun 14 päivänä etelämeridiaani ylittyy kello 21.28 ja asteroidia sijaitsee Andromedan tähdistössä.

Maapalloa lähimmän etäisyyden aikaan (16.12. kello 01) asteroidi on edelleen Andromedassa ja näkyy silloin läntisellä taivaalla. Meridiaanin ylitys tapahtuu kello 19.25 edellisenä iltana. Tällöin asteroidi on lähellä delta ja epsilon Andromedae tähtiä ja sijaitsee tähtien välisestä suorasta vasemmalle, siten että asteroidi muodostaa suorankulman tähdille. Etäisyys epsilon Andromedaeen on noin 0,5 astetta ja delta Andromedaeen noin 1,1 astetta. Kirkkautta asteroidilla on tässä vaiheessa noin 11^m.

Tarvitset hyvän etsintäkartan asteroidin löytämisen apuvälineenä ellei kaukoputkesi ohjaustietokone tunnista kohdetta. muuton kohde pitäisi olla suhteellisen helppo jos olet kokeillut aikaisemmin asteroidien bongaamista. Aivan vasta-alkajien olisi ehkä syytä hakeutua kokeneempia opastettavaksi!

Huomautukset

[1] Asteroidin halkaisijaksi ilmoitetaan 5,1 ± 0,2 km.

[2] Tunnetaan myös luettelotunnuksella 1983 TB.

[3] Löytäjät ovat brittiläiset tähtitieteilijät Simon F. Green ja John K. Davies.

[4] Lyhin maapallon ja asteroidin välinen etäisyys voi olla ”vain” 2,91 miljoonaa km.

[5] Asteroidin pyrstö havaittiin Nasan STEREO-luotaimella vuonna 2010.

[6] Seuraavan kerran Phaethon päätyy Maan läheisyyteen joulukuun 14. vuonna 2093. Silloin sen lähin etäisyys on 0,01981 au eli 2 964 000 km. Tämä ohitus on lähin yli 400 vuoteen tulevaisuudessa.

Lähteet

1. JPL https://ssd.jpl.nasa.gov/sbdb.cgi?sstr=3200;cad=1

2. https://en.wikipedia.org/wiki/3200_Phaethon

3. http://www.skyandtelescope.com/observing/3200-phaethon/

Havaintovinkki: Talven superkuut

Super- ja mikrokuu valokuvattuna samalla kameralla ja
optiikalla kuvassa kerrottuina ajankohtina.
Kuva © Kari A. Kuure.

Superkuu, ihmeellinen käsite, sillä Kuu on se sama vanha Kuu kuin aikaisemminkin. Superkuu-käsiteellä ymmärretään täysikuuta, joka tapahtuu Kuun ollessa ratansa Maata lähinnä olevan pisteen läheisyydessä. Silloin Maan ja Kuun välinen etäisyys on alle 360 000 km. Tarkkaan ottaen etäisyydellä tarkoitetaan Maan ja Kuun keskipisteiden välistä etäisyyttä.

Tilanne voi hieman muuttua jos tarkastellaan Kuun kokoa havaitsijan horisontin mukaan, kuten tässä artikkelissa. Tällainen havaitsijakeskeinen (toposentrinen) tarkastelu on mielekkäintä, koska asiat esitetään silloin niin kuin ne havaitsijalle näkyvät. Seuraavat superkuut tulevat tapahtumaan joulukuun 3. ja tammikuun 2. päivinä tapahtuvien täyskuiden aikaan.

Joulukuun 3. päivänä täysikuun aikaan kello 17.48 Maan ja Kuun välinen etäisyys on (Tampereen horisontin mukaan) 357 357 km (keskipisteiden välinen etäisyys on 356 714,542 km). Kuu näkyy meille 33’ 24” kokoisena. Kuun kokoa voi verrata ensi heinäkuun 27. päivänä tapahtuvaan mikrokuuhun(?), jolloin Kuu näkyy meille ”vain” 29’ 25” kokoisena. Eroa koossa on noin 4 kaariminuuttia. Ero on prosentteina 13,6 %. Näennäisen koon ero ei ole aivan maksimissaan tällä kertaa, sillä Kuun periheli on vasta seuraavan päivänä (4.12.) kello 11 aikaan.

Tammikuun 2. kello 4.25 aikaan tapahtuva superkuu näkyy meille 33’ 28” kokoisena ja Kuun etäisyys on 356 777 km (353 272,736 km). Näennäinen kokoero mikrokuuhun on suunnilleen samanlainen kuin joulukuussa.

Tammikuussa tapahtuu toinenkin täysikuu, jota nykykäytännön mukaan kutsutaan termillä Blue Moon, sininen kuu. Tämä täysikuu ei kuitenkaan ole superkuu, sillä Maan ja Kuun välinen etäisyys on hieman rajana pidettyä etäisyyttä suurempi.

Tieteellistä merkitystä superkuulla tai mikrokuulla ei ole. Ne eivät edes ole tieteellisiä termejä, onpahan vain hauskaa ajanvietettä ja jos joku innostuu havaitsemaan, niin sekin on hyvä asia.

Kutsu syyskokoukseen

Tampereen Ursa ry:n sääntömääräinen syyskokous pidetään Tähtitornilla tiistaina 12.12.2017 kello 18.00 alkaen.

Esillä sääntöjen määräämät asiat, kuten toimintasuunnitelma, budjetti ja toimihenkilöiden valinta vuodelle 2018.

Jäsenet ovat tervetulleita

Tampereella 19.11.2017
Tampereen Ursa ry:n hallitus

Havaintovinkki: Leonidien maksimi ensiyönä

Kirkas meteori leonidien parvesta marraskuulta 2009.
Kuva Wikimedia Commons / Navicore.

Marraskuun runsain meteoriparvi leonidit ovat maksimissaan ensiyön aikana. Meteorit näyttävät tulevan Leijonan tähdistön pohjois-osasta mutta niitä nähdään, kuten kaikkia muitakin meteoreja, taivaalla missä suunnassa tahansa. Parvi on aktiivinen 14. – 21. marraskuuta.

Parvi on voimakkuudeltaan hyvin vaihteleva ja vaihtelu noudattaa selkeästi komeetta 52P/Temple-Tuttle^[2] kiertoaikaa. Runsain viimevuosikymmenen parvista oli vuonna 1966 ja sen jälkeen vuosisadan vaihtuessa^[1]. Seuraavan kerran runsasta meteoriparvea^[3] odotetaan vuoden 2032 tietämillä. Kaikkien aikojen runsain leonidien parvi havaittiin vuonna 1866 jolloin Yhdysvalloissa nähtiin satojatuhansia meteoreja taivaalla lyhyen aikaa.

Leonideihin kuuluvat meteorit ovat hyvin nopeita. Tämä johtuu siitä, että parvi tulee lähes Maan liikesuunnan vastaisesta suunnasta. Näin ollen kohtaamisnopeus on noin 72 km/s. Komeetalla lasketaan olevan massaa 1,2×10¹³ kg ja ytimen halkaisijan olevan noin 3,6 km. Komeetan kiertoaika on 32,2226 vuotta ja perihelietäisyys 0,9055 au. Apheli sijaitsee 19,6924 au etäisyydellä Auringosta. Seuraavan kerran komeetta on maapallon läheisyydessä tammikuun 17 päivänä vuonna 2032, etäisyyttä silloin on 3,827 au.

Huomautukset

[1] Komeetta 55P/Tempel-Tuttle oli lähimmillään maapalloa tammikuun 17 päivänä vuonna 1998, jolloin etäisyyttä siihen oli 53,27 miljoonaa km. Lähimmillään komeetan rata on vain 1 200 000 km etäisyydellä, eli hieman yli kolminkertaisesti Kuun keskietäisyys.

[2] Komeetan löysivät Wilhelm Tempel ja Horace Parnell Tuttle 19. joulukuuta 1865.

[3] Meteoriparvet syntyvät komeetan jälkeensä jättämästä soravanasta. Soravana ei kuitenkaan ole välittömästi komeetan periheliohituksen jälkeen aiheuttamassa meteoriparvea, vaan siltä kuluu aikaa jopa satoja vuosia ennen kuin soravana on siirtynyt maapallon radalle. Esimerkiksi vuonna 2009 havaittu parvi oli syntynyt komeetan vuosina 1466 ja 1533 kierroksella aiheuttamasta vanoista peräisin.

Harvinainen supernova

Teksti Kari A. Kuure ja Tomi Hyvönen

Eeta Carianaen ympärille muodostunut purkauspilvi.
Kuva Nasa.

Syyskuussa 2014 Intermediate Palomar Transient Factory havaitsi kohteen, joka nykyisin tunnetaan nimellä iPTF 14hls. Kohde luokiteltiin tyypin II-P supernovaksi tammikuussa 2015.^[1] 

Tyypillisen II-P supernovan tapaan sen odotettiin himmenevän reilussa kolmessa kuukaudessa, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Valokäyrän kirkkaus pysyi vakiona noin 600 vuorokautta, huomattavasti pitempään kuin tyyppillisellä II-P supernovalla. Lisäksi valokäyrässä havaittiin 600 vrk:n aikana II-P supernovalle epätyypillisesti ainakin viisi kirkastumista.

Lisäksi fotometriset havainnot osoittivat iPTF 14hls:n olevan poikkeuksellinen II-P supernoviin verrattuna. Kohteen spektristä mitattu lämpötila, 5 000 – 6 000 K, oli tyypillinen II-P supernovalle, mutta sen säteilemä kokonaisenergia oli suurempi kuin millään aikaisemmin havaitulla II-P supernovalla.

Valokäyrän ja fotometrian lisäksi myös iFTP 14hls:n spektri oli II-P supernoviin verrattuna poikkeuksellinen. Spektri kehittyi huomattavasti tyypillisen II-P supernovan spektriä hitaammin. Purkauksessa vapautuneen kaasun nopeus laskee ajan mukana, mutta iPTF 14hls:lla havaitut vedyn ja raudan nopeudet pienenivät 600 vrk:n aikana vain vähän tai pysyivät vakiona.

Suuri yllätys koettiin, kun tähtitieteilijät^[2] löysivät vuonna 1954 otetuista valokuvista saman kohteen purkauksia ja se sijaitsee metallipitoisuudeltaan alhaisessa tähtiä muodostavassa galaksissa, jonka punasiirtymä on z=0.0344.

Tällä hetkellä iPTF 14hls:n energialähdettä ei tiedetä. Toistaiseksi tutkijoilla on käytettävissään vain hypoteeseja kohteen alkuperästä. Tähti iPTF 14hls ei selvästikään noudata supernoville tyypillistä mallia ja tutkijoiden on kehitettävä uusi, joka toimii tässä tapauksessa. Uuden räjähdysmallin täytyy selittää havaittu spektri ja sen kuusinkertaisesti hidastunut kehitys, energiantuotto, vähintään viisi erillistä kirkastumista ja monia muita asioita ja ilmiöitä, joita on tässä purkauksessa havaittu.

Yksi mahdollinen vaihtoehto on, että purkautunut kaasu vuorovaikuttaa aikaisemmin purkautuneen kaasun kanssa. Kohteen spektrissä ei kuitenkaan havaita vuorovaikutukselle tyypillistä säteilyä.

Purkauksen aiheuttaja on mahdollisesti kokenut useita suurienergisiä purkauksia muutaman vuosikymmenen aikana. Purkaukset ovat tyypillisiä hyvin suurimassaisilla, 95 – 130 auringon massaa, olevilla tähdillä, joilla elektroni-positroni -parien muodostumisen aiheuttaa epävakaan tilan. Tällaisten ”pulsational pair-instability supernovien” (PPI-supernova)^[3], jossa tähti menettää ensimmäisessä purkauksessaan yli puolet vetykuorestaan, oletetaan tapahtuvan alhaisen metallipitoisuuden tähdillä, jollainen iPTF 14hls todennäköisesti myös on.

iPTF 14hls -tähden valokäyrä osoittaa useita kirkastumisia
parin vuoden kuluessa. Kuva LCO.

 Eri purkauksissa vapautuneiden kuorien vuorovaikutukset toistensa kanssa voivat aiheuttaa iPTF 14hls:lla havaitun kaltaisen valokäyrän. Ongelmia PPI-supernova -malliin tuo kuitenkin se, että iPTF 14hls säilytti ison osan massastaan vuoden 1954 purkauksen jälkeen. Lisäksi iPTF 14hls:n kineettinen energia kertaluokkaa suurempi kuin PPI-supernovamallien antama energia.

iPTF 14hls osoittaa, että nykyisiä raskaiden tähtien kehitysmalleja ja räjähdystä täytyy muokata tai jopa kehittää kokonaan uusi raskaiden tähtien kehitysmalli.

Tutkijat odottelevat aikaa, jolloin tähdestä tulee supernovajäänne. Silloin saattaa paljastua tähden räjähdyksen mekanismi. Tutkimusryhmä tulee tekemään lisähavaintoja Pohjoismaisella optisella kaukoputkella (NOT), Nasan Swift avaruuskaukoputkella röntgensäteilyä ja tutkimusryhmälle on myös varattua havaintoaikaan Hubblesta joulukuuksi 2017.

Hyvin massiiviset tähdet nykyisessä maailmankaikkeudessa ovat erittäin harvinaisia. Tutkijat epäilevät, että vuonna 1843 purkautunut Eeta Carinae A on myös PPI supernova. Suoria malliin osoittavia havaintoja ei kuitenkaan ole. Eeta Carinaen odotetaan räjähtävän todellisena, tähden tuhoavana supernovana 20 000 vuoden kuluessa.

Andy Howell, joka toimi LCOn supernovaryhmän vetäjänä ja on tutkimusryhmässä mukana sanoi: ”Tällaisen räjähdyksen odottaisi näkyvän vain hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa ja sellaisia ei pitäisi esiintyä enää nykyisin. On kuin löytäisi elävän dinosauruksen. Jos sellaisen löydät, sinun pitäisi kysyä onko se todella dinosaurus?”

Lähteet

Arcavi et al. 8.11.2017, Nature 551

en.wikipedia.org/wiki/IPTF14hls

Michelle Starr: This Star Exploded, Survived, And Then Exploded Again After 60 Years, Science alert 9. Nov 2017

Las Cumbers Observatory (LCO) lehdistotiedote

Huomautukset

[1] Supernovia, joiden massa on välillä 8 – n. 50 M_☉ (Auringon massaa) ja niiden metallipitoisuus on korkea. Tyypin II-P supernovan valokäyrässä on kirkastuman jälkeen tasainen alue, jossa kirkkaus pysyy lähes vakiona. Supernova luokitellaan spektrin ja valokäyrän perusteella tyypin II-P supernovaksi.

[2] Tutkimusryhmää johtaa Iair Arcavi (NASA Einstein postdoctoral fellow in University of California Santa Barbara and Las Cumbres Observatory).

[3] Suomenkielistä käännöstä termille ei ole!

Havaintovinkki: Konjunktiokolmio

Kuu, Venus ja Jupiter muodostavat kolmion itä-kaakon
horisonttiin 17.11.2017 ennen auringonnousua.
Kuva © Kari A. Kuure.

Marraskuussa viikolla 46 Jupiter ja Venus näkyvät aamutaivaalla hieman ennen auringonnousua olevan lähekkäin toisiaan. Kaikkein lähimmillään planeetat näkyvät maanatain 13.11. aamulla, jolloin niiden välinen etäisyys on vain noin 0,3 astetta – vähemmän kuin täysikuun halkaisija.

Jupiterin kirkkaus ei ole suuren suuri, joten sen havaitseminen aamun vaalealta taivaalta voi olla hieman vaikeaa. Tässä suhteessa paljon kirkkaampi Venus on helpompi kohde ja sen löytämisessä aamutaivaalta ei pitäisi olla ylivoimaisen vaikeaa kenellekään. Venuksen avulla ja ehkä kiikaria käyttämällä myös Jupiterin löytäminen pitäisi olla suhteellisen helppoa.

Kahden tähtitaivaan kohteen sanotaan olevan konjunktiossa silloin, kun ne ovat lähekkäin niin, että niiden rektaskensiot (vaakasuuntainen koordinaatti) ovat samat. Tällaista tapahtuu melko usein ja toisinaan myös Kuu saattaa näkyä suunnilleen samassa suunnassa. Silloin taivaalle syntyy eräänlainen kolmio – konjunktiokolmio, joka voi olla visuaalisesti hyvin mielenkiintoinen ja auttaa havaitsijaa myös löytämään himmeimmän kohteen.

Seuraavina aamuina planeetat näkyvät edelleen toistensa läheisyydessä mutta niiden välinen kulmatäisyys kasvaa aamu aamun jälkeen. Perjantaiaamuna 17.11. kapea Kuun sirppi on näkyvissä Jupiterin ja Venuksen läheisyydessä ja muodostaa konjunktiokolmion näiden kanssa.

Tukkateatterin lastennäytelmä tarjoaa uutta tietoa avaruudesta kaikenikäisille

Teksti Johanna Yrjänäinen

Tukkateatteri ottaa uuden näkökulman avaruuteen ja ilmastonmuutokseen tekemällä aiheesta lastennäytelmän. Uutuusnäytelmä ”Äiti-Aurinko ja Fuusiolapset” tarjoaa uutta tietoa avaruudesta kaikenikäisille. Erityisesti yli 4-vuotiaille lapsille suunnattu näytelmä sai ensi-iltansa 28.10.2017.

Näytelmän takana on paljon tutkimusta

Näytelmä tarjoaa kiinnostavaa, uutta tietoa avaruuden kappaleista, niin lapsille kuin aikuisillekin. Katri Hyötyläisen päämäärä oli pukea avaruuden ihmeellisyys helposti ymmärrettävään ja tunteita herättävään muotoon. ”Näytelmälläni haluan tarjota uutta tietoa ja saada kaikenikäiset kiinnostumaan avaruuden ihmeistä”, Hyötyläinen tiivistää.

Katri Hyötyläinen on kerännyt näytelmää varten paljon faktaa. ”Voisin sanoa olevani melko kunnianhimoinen käsikirjoittaja. En halua olettaa asioita, haluan tietää”, Hyötyläinen painottaa. ”En edes muista, kuinka monta paksua avaruusopusta kirjoituspöydälläni vieläkin on. Olen suorastaan ahminut tietoa tähän näytelmään, sillä minulla on vastuu viestiä näistä asioista oikein”.

Lapsia pitää kannustaa itsenäiseen ajatteluun

Katri Hyötyläinen kirjoitti näytelmän paitsi avaruuden kiinnostavuuden, myös ilmastonmuutoksen ajankohtaisuuden vuoksi. "Taustalla on valtava kiinnostukseni avaruuden eri ilmiöihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen. Toisaalta halusin kirjoittaa näytelmän, koska elämme aikaa, jolloin jo tiedostamme maapallon kantokyvyn rajallisuuden. Halusin näytelmässä pureutua tähän teemaan ja esittää tärkeitä asioita lapsille sopivaan tapaan", Hyötyläinen kertoo.

Näytelmän päähenkilö Maapallo on huolissaan eläinten ja ihmisten voinnista. Miten ratkaista energiakriisi ja pitää huolta eliöistä saastuneella planeetalla? Taitavan ajattelun ja yhteistyön ansiosta hän löytää ratkaisun. 

"Haluan näytelmälläni kannustaa lapsia itsenäiseen ajatteluun ja ennakkoluulojen hylkäämiseen", Hyötyläinen sanoo. "Yhteistyöllä ja itsestäänselvyyksien taakse katsomalla voi syntyä jotain upeaa. Ei ole yhtään liikaa sanottu, että sillä voi vaikka pelastaa maailman. Se on tärkein viesti, jonka voi uudelle sukupolvelle antaa."

Tukkateatterin juuret ovat lastenteatterissa

Lastennäytelmällä Tukkateatteri palaa juurilleen. 2000-luvun alkupuolella teatterissa valmistettiin lukuisia lastennäytelmiä. 

Lapsiyleisö täytyy ottaa huomioon komiikalla ja näyttävällä visuaalisuudella. "Tärkeintä oli luoda näytelmään miljöö, joka henkii avaruutta. Lavasteet ja tarpeisto on rakennettu ja valittu huolella. Vaatetuksesta vastaa Pikku Kakkostakin puvustanut Lauri Järvinen", Hyötyläinen päättää.

---

Esitysaikataulu

Lauantai 28.10 klo 18 (ensi-ilta)

maanantai 30.10 klo 17

torstai 2.11 klo 18

lauantai 4.11 klo 16

sunnuntai 5.11 klo 13 ja klo 16

keskiviikko 8.11 klo 13 (ryhmille suunnattu näytös)

torstai 9.11 klo 18 

sunnuntai 12.11 klo 13 ja klo 16

keskiviikko 15.11 klo 13 (ryhmille suunnattu näytös)

torstai 16.11 klo 18

perjantai 17.11 klo 13 (ryhmille suunnattu näytös)

keskiviikko 22.11. klo 13 (ryhmille suunnattu näytös)

torstai 23.11 klo 18 

perjantai 24.11 klo 17

--
Tukkateatteri toimii osoitteessa Laukontori 12 (ravintola Kaijankan vieressä ja Radio-kirppiksen yläpuolella).

--

Tampereen Ursa ry. on tukenut Tukkateatteria näytelmän tuotamisessa.

Kirjauutuus: Kohti ikuisuutta

Esko Valtoja

Kohti ikuisuutta

nid. 303 sivua

Ursa ry 2017

ISBN 978-952-5985-50-4

Avaruustähtitieteen emeritus professori Esko Valtaojalta on jälleen ilmestynyt kirja, joka käsittelee ihmiskunnan vaikeaa matkaa kohti ikuisuutta. Tämä matka ei kuitenkaan kulje maailmanlopun kautta vaan pikemminkin päinvastoin, Valtaoja tuo esille kuinka hyvin asiat ovat verrattuna menneisyyteen lyhyemmällä tai pitemmällä aikavälillä. 

Kirjassa myös kerrotaan tulevaisuuden olevan ihmiskunnan kannalta vielä nykypäivääkin parempi. Kaikki maailmanlopun ennustajat saavat huutia Eskon näppäillessä kannettavan tietokoneensa näppäimiä.

Tuntuu aihe jotenkin tutulta? Se ei ole mikään ihme, jos olet sattunut kuulemaan Esko Valtaojan esitelmiä. Hän viimeiset kolme vuotta esitelmissään tuonut juuri näitä samoja asioita esille ja tietysti kirjoittanut muiden tehtäviensä ohella tätä kirjaa. Kirjan kirjoitusprosessikin tuodaan kirjassa esille ja se on syntynyt monella eri paikkakunnalla Eskon kesämökiltä aina Italiaa myöten.

Esko Valtoja ”taannustaa” monin paikoin. Jos sana taannustaa ei ole tuttu, niin sekään ei ole ihme, sillä se on kirjoittajan oma termi, joka tarkoittaa ennustamisen vastakohtaa, kirjan sanoin ”isketään merkkipaalu kauas tulevaisuuteen, …, ja sitten aletaan palata sieltä takaisin nykyhetkeen”. Tällä tavoin Valtaoja saa kehityksen suuntaviivat suunnilleen kohdalleen, tai ainakin näin vakuuttaa lukijoilleen ja tietysti myös itselleen.

Yksi kirjan johtavista teemoista on tulevaisuuden ihminen Homo superior, joka on geneettisesti sopeutettu avaruuden valloituksen vaatimiin olosuhteisiin. Homo superior on äärimmäisen kestävä niin biologiseti kuin psykologisesti, hän ei sairastu tai ainakin paranee erittäin nopeasti. Homo superior matkustaa tähtiin sukupolvialuksilla jos matka-aika muodostuu tuhansien vuosien mittaiseksi. Sitä se ei ainakaan lähitähtien osalta tee, sillä uusi kehittyvä tekniikka mahdollistaa lähes valonnopeudella matkustamisen. Itse asiassa tämä tekniikka näyttäisi jo olevan hallussamme tai ainakin ensimmäiset testit ko. menetelmien käytöstä on tehty.

Pelkää tulevaisuutta Esko Valtaoja ei kuvaile vaan hän ottaa käsittelyn kohteeksi viime vuosikymmenten tieteelliset ennustajat, erityisesti Rooman klubin ja eritoten klubin julkaisun The Limits to Growth (suomennettuna julkaistiin nimellä Kasvun rajat) vuodelta 1972. Teoksen epäonnistuneisiin ennustuksiin Valtaoja viittaa useamman kerran. Tietysti jokaisen ajankohdan ihmiset ovat sidoksissa vahvasti omaan aikaansa ja jälkeenpäin asiat ja mielipiteet saattavat tuntua ja usein tuntuvatkin naurettavilta tai jopa täysin järjettömältä. Ja mikään ei ole sen vaikeampaan kuin ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden!

Esko Valtaojan teksti on helppolukuista mutta tässä kirjassa hän tuntuu jaarittelevan. Tiivistämällä kolmanneksen sivumäärästä pois, olisi lopputulos ollut erinomainen. Tiivistämisessä ei varmastikaan olisi menetetty mitään, sillä jutun juoni tuntuu paikka paikoin laahaavan kovastikin. Muutoin kirja tarjoaa hyvän ja silmiä avaavan lukukokemuksen, jota voi suositella Esko Valtaojan kirjoista pitäville. 

Kari A. Kuure.

SDO havaitsi osittaisen auringonpimennyksen

Nasan Aurinkoa havaitseva observatorio Solar Dynamic Observatory, SDO. havaitsi 19.19.2017 osittaisen auringonpimennyksen. SDO ja monet muuta avaruudessa olevat observatoriot näkevät silloin tällöin auringonpimennyksiä, joko kokonaan tai osittain. Osittaiset pimennykset ovat tietysti yleisempiä kuten maanpinnallakin, sillä Kuu on usein SDO–Aurinko linjalta hieman syrjässä.

SDOn näkemät auringonpimennykset eivät näy välttämättä maanpinnalla tai maanpinnalla näkyvä pimennys ei välttämättä osu SDOn kuvakenttään. Tämän johtuu siitä, että vaikka SDO (ja SOHO) sijaitsevat LaGrangen pistettä 1 kiertävällä haloradalla, ne eivät välttämättä ole aivan Aurinko-Maa-linjalla, vaan joko ylä-, ala-puolella tai hieman sivussa linjasta.

Alla kuvasarja SDOn näkemästä pimennyksestä.

Auringonpimennysmatka Yhdysvaltoihin

Täydellistä auringonpimennystä juhlittiin
myös ilotulittein.

Kuvat ja teksti ©Satu Mäkelä

Täydellinen auringonpimennysalue kulki Yhdysvaltojen keskiosan läpi 21.8.2017. Matkustin perheeni ja ystävämme kanssa katsomaan tätä hienoa luonnonilmiötä. Monet muutkin suomalaiset tähtiharrastajat ja luonnonilmiöistä kiinnostuneet matkustivat paikan päälle nähdäkseen pimentyvän Auringon. Itselleni tämä oli toinen matka jonka pääsyy oli täydellinen auringonpimennys. Aikaisemmin tämä oli hyvä syy lähteä Australiaan marraskuussa vuonna 2012.

Pimennyksen lisäksi näillä matkoilla tulee harrastettua yleistä turismia. Kun lähtee pidemmälle matkalle ei sinne kannata lähteä vain pariksi päiväksi. Tällä kertaa matkamme kulki San Fransiskon, Los Angelesin, Indianapoliksen sekä Paducahin kautta kunnes päädyimme katsomaan pimennystä Kentucyn Hopkinsvilleen.

Matkan varrella kävimme katsomassa Endeavour avaruussukkulaa Los Angelesin tiedemuseossa ja ihailimme Kalifornian rannikon maisemia ajaessamme San Fransiskosta Los Angelesiin. Indianapoliksen lautapelitapahtuman jälkeen suuntasimme kohti täydellisen pimennyksen aluetta. Pimennystä edeltävänä päivänä ajoimme yöksi Paducahiin. Pimennyspäivän aamuna tutkimme pilvisyystietoja joiden pohjalta päätimme ajaa kohti Hopkinsvilleä.

Pimentynyt Aurinko oli päivän ykköuutinen Yhdysvalloissa.

Siellä löysimme hyvän katselupaikan yhden huolto-aseman parkkipaikalta. Lämpötila oli siinä vaiheessa päivää jo yli 35 astetta joten huoltoaseman myymälän ilmastoitu sisätila oli mukava paikka käydä jäähdyttelemässä pimennyksen alkamista odotellessa. Siellä oli hyvin huomioitu pimennysmatkalaiset. TV-ruuduissa oli eri uutiskanavat päällä. Niistä pystyi seuraamaan pimennyksen eri vaiheita muualla Yhdysvalloissa.

Vähäinen yläpilvisyys väistyi pimennyksen täydellisen vaiheen lähetessä. Hetkellisesti maisema pimeni ja hieman yli kahden minuutin ajan saimme ihailla auringon koronan näkymistä. Joku paikallinen oli innostunut juhlistamaan tilaisuutta ilotulitteilla. Tavallaan hienoa mutta niiden pauke rikkoi sen hienon täydellisen hiljaisuuden jonka pimennys aiheutti. Meidän vilttimme edessä istuneen pariskunnan mies oli valinnut tuon hetken kosinnalle. Raektioista päätellen vastaus oli myönteinen.

Endeavour-sukkula Los Angelesin tiedemuseossa.

Loppupäivä kului moottoritien poistumisruuhkassa madellessa. Onneksi vuokra-autossamme oli toimiva ilmastointi. Myöhään illalla olimme takaisin Indianapoliksessa josta matkustimme kotiin seuraavana päivänä.

Linkkejä

Taivaanvahdin havaintoja täydellisestä auringonpimennyksestä: http://www.taivaanvahti.fi/observations/browse/pics/2125399/observation_id/desc/0/20

Pimennysvyöhyke: https://eclipse.gsfc.nasa.gov/SEgoogle/SEgoogle2001/SE2017Aug21Tgoogle.html

Havaintovinkki: Kiikarikomeetta pohjoisella taivaalla

Kuvasarja komeetan kirkastumisesta viime heinäkuussa.
Kuva © ASAS-SN projekti.

Komeetta C/2017 O1 ASAS-SN havaittiin 19. heinäkuuta tänä vuonna. Löytö tehtiin All-Sky Automated Survey for Supernovae projektissa, joka käyttää Niko AF-S NIKKOR 400 mm f/2.8G ED VR AF kameraoptiikkaa valokuvatessaan taivasta. Projekti valottaa useita tuhansia kuvia yhden yön aikana Las Cumbers Observatorioissa (observatorioita on kahdeksan ympäri maapallon).

Löydön aikaan komeetan kirkkaus oli 15,3^m, mutta pian sen kirkkaus hyppäsi noin 10^m täysin odottamatta. Ilman kirkastumista lokakuun 15. päivänä perihelissään olevan komeetan kirkkaus tulisi olemaan noin 12^m mutta nyt tutkijat arvioivat sen kirkkauden saavuttavan noin 8^m lukemat. Perihelin aikaan se on 107,75 miljoonan km etäisyydellä maapallosta.

Pohjoisen tähtitaivaan harrastaja voivat tehdä komeetasta hyvin havaintoja ja ottaa kuvia, sillä se on tällä hetkellä Perseuksen tähdistössä. Ensiyönä kello 01.40 aikoihin se on avoimen tähtijoukon NGC 1605 lähistöllä. Perihelin aikaa (15.10.2017 kello 3.00) komeetta on edelleen Perseuksessa mutta poistuu siitä 16. lokakuuta Kirahviin. Perihelin aikoihin komeetta on näkyvissä kiikarilla mutta ei paljain silmin!

Etsintäkartta ja rataelementit löytyvät Seiichi Yoshidan julkaisemilta nettisivuilta osoitteesta http://www.aerith.net/comet/catalog/2017O1/2017O1.html .

Valokuvissa komeetta on vihertävä ja sillä on selkeä mutta lyhyt pyrstö. Väri johtuu sen komaan haihtuneesta cyaanista (CN)₂ ja kaksiatomisesta C₂ hiilimolekyyleistä, jotka kummatkin yhdisteet emittoivat vihreää valoa. Aurinkotuuli virittää (nostaa ylemmille orbitaaleille) molekyylien matalilla orbitaaleilla olevia elektroneja tai jopa iskee niitä irti. Elektronit kuitenkin palaavat alemmalle orbitaaleille tai irronneet elektronit sitoutuvat uudelleen molekyyleihin (rekombinaatio) ja samalla säteilevät ylimääräisen potentiaalienergian valona. 

Vihreä loiste ei suinkaan ole ainoa aallonpituus joita komeetasta tulee. Suurin osa komassa olevista ioneista on vetyä mutta cyaani ja kaksiatominen hiili ovat hyvin voimakkaita säteilijöitä, joten niiden emittoima aallonpituus on runsainta.

---

Radiantti julkaisee mielellään kuvia komeetasta, joten jos onnistut valokuvaamisessa, niin tarjoapa niitä julkaistavaksi!

Emma Bruus’sta kunniajäsen

Emma Bruus.
Kuva © Kari A. Kuure

Tampereen Ursan hallitus päätti 17.9.2017 pitämässään kokouksessa kutsua Emma Bruus’in kunniajäseneksi. Emma Bruus on toiminut yhdistyksen hallituksessa monia vuosia mm. jäsenenä, sihteerinä ja puheenjohtajana. Emma toimi myös Tampereen Ursan ja Särkänniemen planetaarion yhdessä järjestämän Taivaan taidetta -näyttelyn kuraattorina vuonna 2009. Näyttelyn näki arviolta yli 50 000 ihmistä.

Kunniakirja ja yhdistyksen Standardi luovutettiin Emmalle 5.10.2017 pidetyssä tilaisuudessa Emman pitämän Kuukauden esitelmän jälkeen.

Kirjauutuus: Koko universumi yksissä kansissa

Heikki Oja

Universumi

Ursa ry 2017

Nidottu 312 sivua

ISBN 978-952-5985-49-8

Tunnettu tähtitieteen popularisoija Heikko Oja on jälleen tuottanut uuden kirjan, joka käsittelee ei enempää eikä vähempää, kuin universumia! Yhden kirjan sisällöksi se on tietysti hyvin paljon mutta Heikin kokemus ja rutiini kirjojen tekemisessä on auttanut merkittävästi kirjoittamisessa. Näin ollen syvennyin kirjaan suurella mielenkiinnolla.

Kirjan idea on esitellä kaikki mahdolliset universumissa esiintyvät kohteet ja ilmiöt. Varmasti joku löytää jonkun ilmiön tai kohteen, joka olisi pitänyt vielä sijoittaa kirjaan mutta sellaiset kohteet ovat varmasti kuriositeetin koko luokkaa olevia. Sanomattakin on selvää, että kaikki mahdolliset kohteet ja ilmiöt universumissa ei kovin helposti yhteen kirjaan mahdu. Heikki ratkaisi asian siten, että jokaisesta kohteesta tai ilmiöstä on vain yksi aukeama.

Yksi aukeama saattaa tuntua hyvin vähältä ja tottahan se on. Yksittäin luettuna ilmiöiden tai kohteiden käsittely on pakostakin hyvin lyhyt ja ehkä hieman pinnalliseksi jäävä. Mutta kokonaisuus on toimiva, lukija saa kirjaa lukiessaan huomattavan tietopaketin hyvin monista kohteista ja ilmiöistä, joten kokonaisuutena kirjan idea on hyvin perusteltu.

Kirjan rakenne on hyvin yksiselitteinen. Varsinainen tekstisisältö on jaettu sivun mittaisiin lukuihin jossa esitellään vain yksi kohde tai ilmiö. Näitä tekstejä on kertynyt kaikkiaan 106. Aukeaman vasen lehti on omistettu tekstissä kerrottavan asian kuville. Kuvat ovat loistavia ja kirjan paperi hyvin väripainatukseen sopivaa, joten kuvat ovat laadukkaita.

Kirjan alareunassa kulkee kuvanauha, jonka Heikki on nimennyt Universumin tarinaksi. Yhdellä aukeamalla on 100 miljoonan vuoden pituinen jakso. Kuvanauhan teksteissä kerrotaan kunkin ajanjakson tärkeimmästä tapahtumasta. Yhteensä nämä kuvanauhat muodostavat koko universumin iän (13,8 miljardin vuotta) sekä 100 miljoona vuotta tulevaisuuteen.

Jälleen kerran Ursa on onnistunut julkaistavan kirjan valinnassaan erinomaisesti. Kirja sopii kenelle tahansa, olipa lukija sitten kokenut harrastaja tai vasta harrastuksensa ensimmäisiä askeleita ottava maallikko. Kirja toimii myös monella tasolla: se on lukukirja, mutta samalla loistavat kuvat tekevät siitä katselukirjan. Toimiipa kirja vielä jokin asteisena käsikirjana jos joku ilmiö tai kohde on hieman oudompi, kirjasta löytyy selitys sellaisessakin tapauksessa.

Kari A. Kuure

Kirjaa on saatavissa kirjakauppojen lisäksi Ursan nettikaupasta. Tampereen Ursan jäsenet voivat ostaa se syksyn yhteistilauksena jäsenhintaan.

Yhdysvalloissa valmistaudutaan auringonpimennykseen

Auringonpimennys vuonna 2006 Turkissa.
Kuva© Kari A. Kuure.

Ensi maanantaina, kello 18.47 Suomen aikaa, alkaa Tyynellä merellä auringonpimennys, jonka täydellisen pimennyksen vyöhyke ulottuu koko Pohjois-Amerikan mantereen poikki. Pisin pimennys on Clarksville nimisen kaupungin luoteispuolella. Ehkä hieman kuuluisampi kaupunki, Nashville on myöskin täydellisen pimennyksen vyöhykkeellä ja vain hieman kauempana pisimmän pimennyksen paikasta kuin Clarksville. Pimennys päättyy Keski-Atlantilla Kap Verden saarten lounaispuolella kello 0.04 seuraavan päivän puolella.

Yhdysvaltain länsirannikolla pimennys alkaa kello 19.04, syvin pimennysvaihe saavutetaan kello 20.17 ja pimennys päättyy 21.37, kaikki ajat Suomen aikoja.

Pisimmän pimennys on siis Yhdysvaltain itä-osassa Missourissa, jossa pimennys alkaa kello 19.55, syvin vaihe saavutetaan kello 21.25 ja pimennys päättyy kello 22.51. Täydellisen vaiheen kesto on

Yhdysvaltain itärannikolla Charlestonista koilliseen pimennys alkaa kello 20.17, syvin vaihe saavutetaan kello 21.47 ja pimennys päättyy kello 23.10, kaikki ajat jälleen Suomen aikoja.

Moni suomalainen ja tampereen ursalainenkin on matkustanut Yhdysvaltoihin seuraamaan pimennystä. Ehkä saamme terveiset syksyn aikana luettua Radiantista.

Kaavio täydellisestä pimennysvyöhykkestä Yhdysvalloissa.
Kuva NASA.

Paikalliset ihmiset ovat juhlistamassa pimennystä sankoin joukoin ja medioissa pimennystä on kuvattu “vuosisadan pimennykseksi”. Nimitys lienee oikeutettu, sillä edellisen kerran Yhdysvalloissa vastaavanlainen koko mantereen poikki Yhdysvaltain alueella ulottunut pimennysvyöhyke oli vuoden 1918 kesäkuun 8. päivänä, jolloin pimennyksestä nähtiin Yhdysvalloissa sen jälkipuolisko pisimmän pimennyksen alueen ollessa Tyynellä merellä Aleuttien eteläpuolella. Tämä pimennys ulottui Floridan itärannikolle asti.

Pohjois-Amerikassa on kyllä nähty vastaavanlaisia pimennyksiä kuin nyt maanantaina näkyvä, mutta vuoden 1963 heinäkuun 20. päivänä näkynyt pimennyksen täydellisyysvyöhyke kulki Alaskan ja Kanadan alueilla. Hieman pohjoisempaan kulkenut täydellisen pimennyksen vyöhyke oli vuonna 1972 heinäkuun 10. päivänä.

NASA on monessa mukana ja niin tälläkin kertaa. NASA-TV:n lähetykset (NTV-1 Public) alkavat kello 19 Suomen aikaa jatkuu pitkälle yöhön. Ohjelmassa seurataan pimennyksen etenemistä länsirannikolta itärannikolle ja vieraillaanpa myös Kansainvälisellä avaruusasemalla. NASA-TVn lähetystä voi seurata netistä osoitteessa https://www.nasa.gov/multimedia/nasatv/index.html#public

NASA-TVn lähetystä voi seurata myös Youtubesta https://www.youtube.com/watch?v=wwMDvPCGeE0 .

Jos mieluummin seuraat lähetystä mobiililaitteella, sekin onnistuu NASAn appilla, joiden latausosoitteet löytyvät nettisivulta https://www.nasa.gov/press-release/nasa-announces-television-coverage-for-aug-21-solar-eclipse .


Huomautukset

Suomessa täydelliset pimennykset ovat 1900-luvulla olleet vuonna 1945, heinäkuun 9 päivänä ja vuonna 1990 heinäkuun 22 päivänä. Jälkimmäisen pimennyksen täydellisyysvyöhyke alkoi suunnilleen Helsingistä ja eteni siitä kohti koillista.

Perseidien meteoriparvi maksimissaan

Perseidien meteoriparven meteorit näyttävät tulevan
Perseuksen tähdistön pohjoisosasta. Suomessa maksimin
aikaan säteilypiste liikkuu tähtitaivaan myötä
koillisesta kaakkoon yön aikana. Piirros © Kari A. Kuure.

Yksi tunnetuimmista meteoriparvista on perseidien parvi, joka saavuttaa maksiminsa vuosittain elokuun 12. päivän tienoilla. Näin tänäkin vuonna, sillä maksimin lasketaan olevan 12. päivänä iltapäivästä Suomen aikaa. Edellisenä ja maksimia seuraavana yönä taivaalla voi näkyä runsaasti kirkkaita ja hyvin nopeita meteoreja.

Meteoriparvet syntyvät komeetoista irronneista pienistä kivistä. Joukossa voi olla joskus myös hieman suurempia kappaleita, jolloin niiden aiheuttama meteori on myös hyvin kirkas. Irronnut kiviaines noudattelee suurin piirtein komeetan rataa kiertäessään Auringon ympäri, mutta Auringon valon paine ja planeettojen aiheuttamat gravitaatiohäiriöt muuttavat ajan kuluessa pölyvanan paikkaa. Jos komeetan rata on jossakin vaiheessa maapallon radan läheisyydessä, pölyvana voi siirtyä maapallon radalle ja silloin näemme avaruudesta tulevien pieneten kivien aiheuttamat valoilmiöt meteorisateena.

Runsaimpia meteoriparvia syntyy silloin, kun komeetan kiertoaika on suhteellisen lyhyt, yleensä alle 200 vuotta. Tällöin komeetta ehtii olemassa olonsa aikana täydentämään pölyvanaa jokaisella perihelin ohituksen aikana ja komeetan radan tuntumassa on useita erillisiä pölyvanoja, joista meteorit syntyvät vuorollaan. Perättäisinä vuosina ei välttämättä ole kyse siis samasta pölyvanasta kuin edellisinä vuosina. Joskus pölyvanat voivat lähes yhdistyä ja silloin voidaan nähdä meteoriparvella kaksi maksimia.

Komeetta

Komeetta Swift-Tuttle. Kuva NASA.

Perseidit ovat syntyneet komeetta 109P/Swift-Tuttle’n jättämästä pölyvanoista. Parvi on suhteellisen runsas, sillä sen ZHR=50–100 ja esimerkiksi viime vuonna ZHR-luku saavutti arvon noin 200. Kaikkien aikojen suurin ZHR-luku^[1] perseidien parvelle on 300.  ZHR-luku ei kerro kuitenkaan sitä, kuinka monta meteoria joku yksittäinen havaitsija voi nähdä tunnin aikana.

Komeetta 109P/Swift-Tuttle oli edellisen kerran perihelissä 14.12.1992. Sen kiertoaika on nykyisin 133,28 vuotta. Komeetan löysivät toisistaan riippumatta Lewis Swift (16.7.1862) ja Horace Tuttle (19.7.1862). Komeetan ytimen halkaisija on noin 26 km.

Ensimmäiset havainnot komeetasta on kiinalaisilta vuodelta 188 jaa. Silloin sen kirkkaudeksi^[2]on arvioitu M_v=0,1, eli melkoisen kirkas. Jo ennen ajanlaskun alkua siitä on arvioitu tehdyn havaintoja ainakin vuonna 69 eaa ja 322 eaa, jolloin se on nähty paljain silmin. Vuoden 1862 aikaan komeetta on ollut kirkkaudeltaan Pohjantähden luokka (M_v=2,2). Seuraavan kerran komeetta on perihelissä vuonna 11.7.2126. Silloin sen arvioidaan saavuttavan kirkkauden M_v=0,7 eli olisi paljain silmin havaittavissa.

Komeetan kiertoaika on suhteessa Jupiterin kiertoaikaan 1:11. Tästä syystä komeetta joutuu Jupiterin läheisyyteen joka 11. Jupiterin kierroksella. Tästä syystä komeetan kiertoaika muokkaantuu suhteellisen usein ja sen seurauksen kiertoaika voi ja yleensä muuttuukin ainakin jonkin verran. Nykyisen resonanssin arvellaan kestävä muutaman tuhannen vuoden ajan, sillä edellisen kerran isompi ratamuutos tapahtui noin 1000 vuotta sitten.

Swift-Tuttlen rata sivuaa maapallon rataa hyvin läheltä. Etäisyyttä ratojen välillä on lyhyimmillään noin 130 000 km, eli ainoastaan noin 1/3 Kuun etäisyydestä. Maapallon on joka vuosi tässä pisteessä ja sen vuoksi näemme meteoriparven vaikka itse komeetta olikin jossakin Jupiterin radan tuntumassa. Vuoden 2126 perihelin aikaan komeetan ja maapallon välinen etäisyys on lyhin elokuun 5. 2126, jolloin etäisyyttä on noin 0,153 au eli noin 22 900 000 km. Seuraava perihelin ohitus on vuonna 2261 ja silloin etäisyys komeetta on lyhyin elokuun 24. 2261 ja se on 0,147 au eli noin 22 000 000 km. Näkyvissä olevassa tulevaisuudessa komeetta sivuuttaa maapallon vain miljoonan kilometrin etäisyydeltä vuonna 3044.

Komeetta 109P/Swift-Tuttle on yksi vaarallisimmista tunnetuista komeetoista, sillä se sivuuttaa maapallonradan hyvin läheltä ja tulevaisuudesta ei voi olla kovinkaan varma, sillä komeettojen radat muuttuvat hyvin usein. Swift-Tuttlen kohdalla kyse ei ole edes kovinkaan suuresta tarvittavasta muutoksesta, jolloin törmäys maapalloon toteutuisi. Komeetan ytimen koko on yli kaksinkertain mitä 65 miljoonaa vuotta sitten maapalloon törmänneen asteroidin lasketaan olleen. Komeetan vaarallisuutta lisää sekin seikka, että maapallon ja komeetan välinen suhteellinen nopeus on noin 60 km/s, joten laskennallisesti törmäyksessä vapautuva energiamäärä olisi noin 27-kertainen jo mainittuun 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneeseen törmäykseen verrattuna.

Havaitseminen

Meteorien havaitseminen on periaatteessa yksikertaista. Etsiydytään vain pimeään paikkaan, josta näkyvyys taivaalle on mahdollisimman laaja-alaista. Mukaan täyty ottaa lepotuoli, lämmintä vaatetta ja makuupussi ja muistiinpanovälineet. Sitten vain taivaalle tuijottamaan ja merkitään ylös kaikki nähdyt meteorit, jotka kuuluvat perseidien parveen, varttitunnin jaksoissa. Taivaalle on katsottava herkeämättä, sillä meteorit ovat lyhytaikaisia, yleensä alle sekunnin kestäviä. Poikkeuksena ovat harvoin nähtävät tulipallot, joiden kesto on jonkin verran pitempi.

Valokuvaaminen on jo toinen juttu. Tarvitset järjestelmäkameran, jossa pitäisi käyttää mahdollisimman laajakulmaista (lyhyt polttovälistä) objektiivia. Näin saadaan mahdollisimman paljon taivasta tallentumaan kuvaruutuun. Kamera asetetaan jalustalle ja suunnataan mahdollisimman pimeään kohtaa taivasta, yleensä suhteellisen korkealle. Käytetystä objektiivista hieman riippuen, kameran voi suunnata jopa aivan zeniittiin. Meteorit näyttävät tulevan Perseuksen tähdistön pohjoispuolelta mutta niitä näkyy yleensä missä suunnassa tahansa. Myös satunnaisia meteoreja voi näkyä mutta ne eivät tule perseidien radiantin^[3] suunnasta. Elokuun alkupuolella on kolmen muunkin meteoriparven meteoreja aktiivisesti näkyvissä, joten nekin voi laskea jos ne tunistaa.

Tarvitset vielä yhden tärkeän lisätarvikkeen, nimittäin sekveksilaukaisimen. Laukaisimella voidaan ottaa kuvia jatkuvasti ilman, että olet itse kiinni lankalaukaisimessa. Kameran herkkyydeksi asetetaan suhteellisen suuri herkkyys, esimerkiksi ISO 800 tai jos kohinaa ei synnyt häiritsevän paljoa, herkkyyttä voi nostaa vielä tästäkin. Herkkyyden noston huonopuoli on se, että taivas ylivalottuu helposti jos valotusaika on liian pitkä. Parasta olisikin jos valokuvatessa pystyy seuraamaan kuin vaalea taivaasta tulee. Hyvä lähtökohta on että valotusaika olisi noin 20 sekuntia mutta sitä pitää säätää koekuvien perusteella.

Jos suunnittelet kuvaavasi pitkään tai peräti koko pimeän ajan, niin silloin tarvitset vielä objektiivin lämmittimen, joka estää huurteen muodostumisen linssin pinnalle. Luonnollisesti myös itseä tulee huoltaa ja kuuma juoma termoksessa on lähes välttämätöntä.

---

Jos onnistut kuvaamaan perseidejä, niin niitä voit lähettää Radiantin toimitukseen julkaistavaksi.

Huomautukset

[1] ZHR-luku on laskennallinen arvo, jolla voidaan verrata meteoriparveja keskenään ja samaakin parvea eri vuosina. Kiinteällä visuaalisella havaitsemisella hyvissä havainto-olosuhteissa yksi yksittäinen havaitsija voi havaita ehkä neljäsosan ZHR-luvun ilmoittamasta määrästä lyhyen maksimin aikana.  Heikommat havainto-olosuhteet ja e-niin-tarkkaavainen havaitseminen pudottaa havaittujen meteorien määrän jopa kymmenesosaan. Meillä Tampereella havainto-olosuhteita heikentää vielä kesäisen vaalea taivas ja Tampereen keskustan valot, jolloin ainoastaan kirkkaimmat meteorit on mahdollista havaita huolimatta siitä, että perseidien säteilypiste (radiantti), eli kohta mistä meteorit näyttävät taivaalta tulevan, on korkealla taivaalla illan pimentyessä.

[2] Komeettojen kirkkausluokitus on sama asteikko kuin muillakin tähtitaivaan kohteilla. Komeetat kuitenkin poikkeavat muista kohteista siinä, että niiden kirkkaus jakaantuu paljon laajemmalle alueelle kuin pistemäisten tähtien. Tästä syystä komeettojen paljain silmin näkyvyyden raja ei ole tähtien Mv=6,5 vaan paljon korkeampi. Myös komeetan koman (perihelin läheisyydessä syntyvän ilmakehä) rakenne vaikuttaa näkyvyyteen. Jos komassa ei ole tiivistynyttä keskustaa, komeetan täytyy olla paljon kirkkaampi kuin jos siinä on tiivistynyt keskusta.

[3] Radiantti on säteilypiste jossa meteorien tulosuuntaan jatkamalla päädytään samaan pisteeseen. Avaruudesta tulevien kivien suunta on kyllä yhdensuuntainen, mutta perspektiivistä johtuen ne näyttävät tulevan samasta pisteestä. Ilmiö on sama jos seisot junan raiteilla: ne ovat varmasti samansuuntaisia mutta horisontissa ne näyttävät yhtyvän. Asiaa vielä selvittää mielikuva, jossa seisot käytöstä poistetulla ratapihalla. Ratapihalla on ollut lukuisia raiteita vierekkäin mutta suurin osa raiteista on poistettu. Siellä täällä on kuitenkin yksittäisiä kiskon pätkiä jäljellä, jotka edelleen osoittavat samaan pisteeseen horisontissa. Nämä kiskon pätkät vastaavat meteoreja.

Kuu pimenee osittain

Osittaisen kuunpimennyksen vaiheet on selostettu
tekstissä. Kuva © Kari A. Kuure.

Ensi maanantaina, 7.8.2017 nähdään sään sen mahdollistaessa osittainen kuunpimennys. Tosin, pimennyksen syvin vaihe ehtii mennä ennen kuin Kuu nousee Tampereen horisontista. Mutta osittaista pimennystä voimme kuitenkin havainnoida noin 40 minuutin ajan.

Kuu sivuuttaa maapallon varjon sen pohjoisosassa, joten pimentyminen näkyy selvimmin Kuun eteläisellä pallonpuoliskolla. Täysvarjo näkyy kuunpinnan tummana värinä ja puolivarjo pohjoisella puoliskolla Kuuta on hieman punertava. Puolivarjon väri johtuu siitä, että Kuu saa sillä alueella valaistuksensa osittain maapallon ilmakehän läpi. Punertava se on samasta syystä kuin miksi auringonlaskut ovat punertavia: ilmakehä sirottaa kaikki muut valonaallonpituudet pois.

Paras tapa kuunpimennyksen havaitsemiseen on valokuvata sitä. Koska Kuu on lähellä horisonttia, myös maisemallisia tekijöitä voisi miettiä havaintopaikkaansa valitessa. Sopivia havaintopaikkoja ovat aukeat niityt ja järvet, joista avautuu esteetön näköala itä-kaakkoon. Tässä suhteessa tähtitorni, vaikka näkyvyyttä riittääkin, ei ehkä ole se kaikkein paras havaintopaikka, sillä idän ja kaakon välissä ovat TAYSin korkeat rakennukset.

Kuunpimennyksen vaiheet ovat (vertaa kuvaan):

1.       Puolivarjopimennys alkaa kello 18.50

2.       Osittainen täysvarjopimennys alkaa kello 20.23

3.       Pimennys on syvin kello 21.20

Kuunnousu kello 21.36, korkeus 0°

Auringonlasku kello 21.46, korkeus 0° 23’

4.       Osittainen täysvarjopimennys päättyy kello 22.18, korkeus 3° 16’

5.       Puolivarjopimennys päättyy kello 23.51, korkeus 9° 2’

Seuraava Tampereella näkyvä täydellinen kuunpimennys on 27.7.2018, jolloin kuunnousu on kello 22.11 ja täysvarjopimennys alkaa kello 22.30.

---

Radiantti julkaisee mielellään lukijoitten ottamia kuvia tästäkin tapahtumasta.

Aktiivinen alue AR12665 kääntyi näkyville

Aurinko 2.8.2017. Kuva on otettu linssikaukoputkella, aurinko-
ja kontinuum-suotimilla, kamerana oli kännykkä.
Kuvan itä-länsisuunta on vaihtnut kaukoputken kokoonpanosta
johtuen. Kuva © Kari A. Kuure.

Parisen viikkoa sitten Auringon kiertyminen vei pilkkuryhmän 2665 Auringon meille näkymättömälle puolelle. Pyöriminen on tuonut aktiivisen alueen jälleen meille näkyvälle puolelle ja palatessaan pilkkuryhmä sai uuden tunnuksen. Se on nyt 2670.

Pilkkurymä on kokenut uudistumisen viimepäivinä, sillä se on nyt perinteinen hyvin muodostunut pilkku jossa on umbra ja penumbra. Sen lisäksi välittömässä läheisyydessä on toinen pienempi pilkku ja ympärillään fakuloita.

Pilkkuryhmä 2670 on kaunismuotoinen ja perinteinen,
jos voi nähdä mm. Wilsonin efektin.
Kuva Nasa/SDO.

Esiin kääntynyt aktiivinen alue AR12670 tuottaa jonkin verran
röntgensäteilyä vaikka suurempia purkauksia ei alueella ole
tapahtunutkaan. Kuva GEOS-13.

Pilkkuryhmä 2665 on edelleen aktiivinen

27.7.2017 tapahtunut CME-purkaus. Kuva Nasa/SDO.

Heinäkuun alkupuolella Auringossa oli näkyvissä iso pilkkuryhmä AR12665^[1]. Se oli kooltaan niin suuri, että sen pystyi näkemään paljain silmin, luonnollisesti aurinkosuotimen läpi. Se kiertyi Auringon näkyvän länsireunan taakse heinäkuun 17 päivänä, mutta ei kuitenkaan kadonnut mihinkään. Ja se on edelleen olemassa ja aktiivinen. Tästä saatiin osoitus eilen, kun SDO^[6] tallensi Auringosta lähteneen kohtuullisen voimakkaan CME-pilven^[2].

STEREO-A-luotain^[7] Aurinkoa kiertävällä radallaan on noin 130 astetta maapallosta itään ja pystyy tallentamaan näkymiä Auringoista meille näkymättömältä puolelta. Luotain onnistui tallentamaan pilkkuryhmän alueella tapahtuneen flare-purkauksen^[3] ja siihen liittyneen CME-pilven synnyn.

Aktiivinen alue AR12265 oli suurimmillaan ollessaan kooltaan 710 miljoonasosaa^[5], jonka se saavutti heinäkuun 10 päivänä. Ilmeisesti ensimmäinen pilkku syntyi aktiiviselle alueella heinäkuun 4 päivänä alueen kiertyessä samaan aikaan meille näkyvälle puolelle Aurinkoa. Koon kasvu oli siis suhteellisen nopea.

Auringonpikkurthnä 2665. Kuva © Kari A. Kuure.

Tämän jälkeen kehitys oli päinvastaista, mutta merkittävästi hitaampaa. Pilkkuryhmän koko pieneni niin, että sitä ei pystynyt näkemään enää paljain silmin heinäkuun 15 päivänä. Pilkkuryhmällä oli kyllä kokoa vielä 460 miljoonasosaa, joten keskellä Auringon kiekkoa se olisi vielä paljain silmin näkynyt. Pilkkuryhmä oli kuitenkin kiertynyt jo niin paljon kohti Auringon länsireunaa, että pinnan kaarevuus pienensi pilkkuryhmän näkösäteen suuntaista projektiota palajin silmin näkemisen rajan alapuolelle. Länsireunan pilkkuryhmä saavutti heinäkuun 17 päivänä ja sen koko oli silloin 340 miljoonasosaa.

Mitä sen jälkeen tapahtui. Mielenkiintoista on se, että pilkkuryhmän koon pieneneminen päättyi ja alueen koko kasvoi. Jo heinäkuun 18 päivänä sen koko oli kasvanut 450 miljoonasosaan. Koko oli sama myös seuraavana päivänä. Tämä jälkeen kokotietoja ei ole julkaistu.

Pilkkuryhmä 2665. Kuva Nasa/SDO.

Aktiivisiin alueisiin liittyy aina niiden kyky tuottaa flare-purkauksia. Niitä on myös AR12665 tuottanut lähes päivittäin. Heti synnyttyään aktiivisella alueelta havaittiin maksimissaan C1,1-luokan purkaus, seuraava C1,0-luokan^[4] purkaus tapahtui heinäkuun 7 päivänä. Tämän jälkeen pilkkuryhmä sai ”puhtia koneeseen” ja alueelta havaittiin C3,4-luokan purkaus. Voimakkain purkaus oli heinäkuun 9 päivänä, sille mitattiin arvoksi M1,3. Samana päivänä tapahtui neljä C-luokan purkausta. 

Heinäkuun 10 päivänä oli rauhallista, sillä aktiivinen alue tuotti vain yhden C1,5-luokan purkauksen ja seuraavana päivänä havaittiin vain yksi C1,2-luokan purkaus. Heinäkuun 13 päivänä rekisteröitiin neljä C-luokan purkausta, voimakkain niistä oli C8,4.

Pilkkuryhmän aktiivisuus jatkui ja heinäkuun 14 päivänä havaittiin toistaiseksi voimakkain purkaus, joka oli M2,4-luokkaa. Samana päivänä oli vielä yksi vaatimattomalta tuntunut C1,4-luokan purkaus. Seuraavana päivänä tapahtui viisi C-luokan purkausta, joista voimakkain oli C5,8. Samoin seuraavana päivänä oli viisi purkausta, voimakkain C3,2.  Ennen katoamistaan heinäkuun 17 päivänä Auringon länsireunan taakse, aktiivinen alue tuotti vielä pari purkausta joista voimakkain oli C2,3-luokaa. 

Aktiivinen alue pysytteli vieläkin aktiivisena ja tuotti heinäkuun 18 päivänä viisi C-luokan purkausta, voimakkaimman ollessa C2,1. Ilmeisesti myös 19. heinäkuuta alueella havaittiin pari purkausta, voimakkaimman ollessa C2,8-luokkaa mutta tätä ei pilkkuryhmälle enää kirjattu.

Auringon seimisiin värähtelyihin perustuva kartta meille näkymättömästä
puoliskosta. Kuva Nasa/SDO.

Auringon meille näkymättömästä puolesta saadaan tietoja paitsi Stereo-A-luotaimesta, niin myös Auringon seismisiin värähtelyihin perustumista kartoista. Vaikka karttojen tarkkuus ei ole kummoinen, niin suuret aktiiviset alueet siinä näkyvät. Näin näkyy myös aktiivinen alue AR12665. Se on tällä hetkellä noin 60 astetta Auringon kiekon itäreunan takana ja kiertyy sieltä näkyville noin viikon kuluttua. Ja kuten tämä jutun alussa kerroin, alue on edelleen aktiivinen ja tuottaa niin flare- kuin CME-purkauksia.

Huomautukset

[1] Auringossa näkyvät alueet merkitään tunnuksin joissa AR merkitsee alueen luonnetta, tässä tapauksessa aktiivista aluetta. Numerosarja on juokseva ja tällä hetkellä niitä on havaittu yli 12 tuhatta tällä auringonpilkkujaksolla.  Käytännön syistä ja etenkin pelkästä pilkkuryhmää tarkoittaen kuitenkin tunnuksesta jätetään kirjoittamatta näkyviin alkukirjaimet ja ensimmäinen numero. Näin aktiivisesta alueesta AR12665 tuleekin pilkkuryhmä 2665. Jossain yhteydessä auringonpilkkuryhmästä voidaan käyttää merkintää SP2665.

[2] CME-purkaus ja siihen liittyvä pilvi. Lyhenne CME tulee englanninkielisistä sanoista Coronal Mass Ejection, eli koronamassapurkaus. Yleensä käytetään lyhennettä CME. Purkaus syntyy aktiivisilla alueilla magneettikentän ilmiöiden nostaessa miljardeja tonneja aurinkoainetta, plasmaa, avaruuteen. Keskimääräinen CME-pilven massa on 1,6×10¹² kg mutta haarukka on laaja.

[3] Flare-purkaus on Auringon pinnalla tapahtua ”magneettinen oikosulku”, virallisesti magneettisen silmukan uudelleen kytkeytyminen. Purkauksessa vapautuu sähkömagneettisena säteilynä suuri määrä magneettikenttään varastoitunutta energia, joka kiihdyttää runsaasti protoneita lähes valon nopeuteen ja myös kuumentaa paikallisesti plasman kymmenien miljoonien asteiden lämpötilaan.

[4] Flare-purkauksen voimakkuus määrittyy sen vapauttaman energiatiheyden mukaan seuraavasti: A >10^-8 W/m² , B >10^-7 W/m² , C >10^-6 W/m² , M >10^-5 W/m²  ja X >10^-4 W/m² . Merkinnässä on mukana myös kerroin, jolla em. tehokerroin täytyy kertoa, esimerkiksi merkintä M2,4 tarkoittaa purkausta jonka voimakkuus on 2,4×10^-5 W/m². Teho mittaus tehdään GEOS-15 satelliitilla.

[5] Pilkkuryhmän kokoa mitataan Auringon näkyvänpinnan miljoonasosina. Mikä pilkkuryhmä sitten näkyy paljain silmin, on tietysti havaitsijan näkökyvystä kiinni? Itselläni raja on suunnilleen 400 miljoonasosassa, mutta omaan näkökykyynsä voi olla tyytyväinen jos näkee kooltaan noin 700 miljoonasosan kokoisia pilkkuryhmiä. Näin isot ryhmät ovat kuitenkin harvinaisia.

[6] SDO on Solar Dynamics Observatory, jonka havaintopaikka on avaruudessa noin 1,5 miljoonan km etäisyydellä maapallosta LagRangen pisteessä. Tehtävänsä SDO aloitti vuonna 2010 ja sen tehtävänä on havaita Aurinkoa hyvin monilla eri aallonpituusalueilla.

[7] STEREO-A ja STEREO-B (Solar TErrestrial RElations Observatory) ovat Aurinkoa kiertävällä radalla, maapallon radan tuntumassa kiertäviä luotaimia, jotka tekevät havaintoja Auringosta. Luotaimet ovat tällä hetkellä noin 130 asteen etäisyyksillä maapallosta, STEREO-A Auringon itäpuolella ja STEREO-B länsipuolella.